Tulin juuri Oriveden kaupunginvaltuuston kokouksesta. Olo on hyvin masentunut. Ei niinkään siksi, että valtuusto päätti äänestäen vähentää kaupungin kulttuuritoimen määrärahoja ensi vuoden talousarviossaan reilusti yli 20 prosenttia tähän vuoteen verrattuna. Kyllä sekin harmittaa.

   

Masennuksen aiheuttaa sen sijaan se, että valtuustossa ei saa aikaan keskustelua. Tulevaisuuden linjaus ei millään onnistu sellaisen valtuuston kanssa, jossa lähes ainoat puheenvuorot sisältävät yksisanaisen ilmoituksen läsnäolosta. Mihin sellaista valtuustoa tarvitaan?

    

Yritin nytkin perustella viisaiden ajatuksia lainaamalla, miksi puhekulttuurin eri muotoja tarvitaan. Toin myös esille ihan konkreettisia asioita, mitä jo käynnistyneessä kaupungin talouden tasapainotustyössä voitaisiin tehdä. Mutta kaikki tuntuu tuuleen huutamiselta.

    

Mielestäni nuo puheenvuorossani esitetyt näkemykset eivät ole pielessä. Eivätkä ne koske vain Orivettä. Tai arvioikaa muut seuraavaa puheeni sisältöä:

    

”Hyvä tulevaisuuden arviointi, väestö- ja talousennusteiden analysointi ja niiden perusteella palvelujen suunnittelu kuntalaisille on hyvää hallintoa. Tuhlaaminen, väärinmitoitetut palvelut, paniikkiratkaisut ja turha byrokratia ovat köyhän kuntalaisen pahin vihollinen.”

    

Tämä oli lainaus entiseltä kansanedustajalta Anne Huotarilta. Hänen sanomaansa on helppo yhtyä. Yhtä lailla on helppo uskoa, että hän Kainuun Nälkämaan kasvattina ja mm. Paras-hankkeen käynnistämisessä mukana olleena puhuu nuoruudestaan huolimatta kokemuksen äänellä. Hänelle ei kokemus kuitenkaan tarkoita vanhaan ripustautumista vaan juuri uuden hakemista, tilanteen analysointia ja tulevaisuuden suunnittelua.

    

Olemmeko Orivedellä harjoittaneet hyvää hallintoa? Onko avoimesti tehty tulevaisuuden arviointia? Onko riittävästi ja monipuolisesta analysoitu väestö- ja talousennusteita? Onko kaiken tuon pohjalta suunniteltu kuntalaisten palveluja?

    

Mielestäni vastaus on valitettavasti EI.

    

Alkuvuodesta Teknillisellä korkeakoululla dynaamisten järjestelmien hallintaa opettava Tiina Huokuna sanoi Hallinto-lehdessä mm. seuraavaa: ”Uudet, hyvät toimintatavat eivät suinkaan löydy hetkessä. Olen itse tehnyt sen verran kehittämistyötä huomatakseni, että puolessa päivässä ei saada juuri mitään aikaiseksi, vaan tarvitaan pitkä prosessi. Tämän päivän tilanteesta pitää määritellä tavoite ja miettiä, miten toiminnan pitäisi muuttua, jotta ryhtyisimme toimimaan kohti tavoitetta.”

    

Ja Huokuna jatkaa: ”Pitäisi esimerkiksi miettiä, onko edellisellä muutoksella saatu aikaan jotakin sellaista, joka lyö uutta muutosta korville. Jos tällaiseen pohdintaan ei ole mahdollisuuksia, niin ollaan kuin pimeässä metsässä hamuilemassa seuraavaa järkevän tuntuista polkua.”

   

Saatan seuraavassa hieman yksinkertaistaa, mutta tavoitteeni on herättää. Tarvitaan luovuutta ja asiantuntemusta. Luovuus on ratkaisun keksimistä. Pitää löytää joko uuteen ongelmaan ratkaisu tai vanhaan ongelmaan uusi ratkaisu.

   

Kun Paras-hankkeen vastauksia valtiovallalle annettiin, pyydettiin laskelmat Kuntaliitolta. Ja tyydyttiin niihin. Eipä tainnut juuri olla tilaisuutta tai tilannetta, jossa noita laskelmia olisi analysoitu. Tai niiden tuomista näköaloista keskusteltu.

    

Kuitenkin päätöksenteossa tarvitaan keskustelua. Tai itse asiassa pelkkä keskustelu, joka pohjautuu tiedolliseen ja näkemykselliseen erilaisuuteen niitä myös edistäen ja joka edellyttää niin henkistä itsenäisyyttä kuin myös ennakkoluulottomuutta, ei edes riitä. Vaikka keskustelulla voidaan torjua ryhmäajattelua, alistumista, syrjäytymistä ja dogmaattisuutta, tarvitaan myös väittelyä ja dialogia. 

    

Näistä puhekulttuurin eri muodoista ovat puhuneet mm. osalle meistäkin aiemmasta yhteydestä tuttu professori Risto Harisalo ja Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksen tutkimusjohtaja Timo Aarrevaara. He huomauttavat mielestäni myös Orivedellä tutusta tilanteesta, jossa keskustelut pyritään käymään jo ennen päätöskokousta ja jossa valtaa pitävä koalitio tekee tyhjäksi koko keskustelun. Tästäkin meillä on esimerkkejä.

    

Kun puhekulttuurissa siirrytään keskustelusta väittelyyn, voidaan avata näkymättömiä ulottuvuuksia, voidaan tarkentaa arviointikriteereitä ja esittää rakentavaa kritiikkiä. Tarkoituksena on torjua asioiden liialliset yksinkertaistamiset, subjektiivisuus ja ylipäänsä virheet, pettymykset ja epäonnistumiset. Ja yhtä väittelyssä on tarkoituksena vahvistaa käsitysten ja näkemysten konkretisointia, asioiden selkeyttä, yhteisymmärrystä ja järkiperäisyyttä. Rakentava kritiikki auttaa korjaamaan ja kehittämään asioiden tilaa.

    

Puhekulttuurin kolmas vaihe on Harisalon ja kumppaneiden mukaan dialogi. Sen päätöksentekoa edistävä potentiaali sisältää mm. syvän yhteistyön ja strategisuuden. Se vahvistaa vaikuttamista, aktiivista kuuntelua, ryhmäoppimista, tavanomaisuuksien ylittämistä, toiminnan perusteiden luomista ja kokonaisuutta. Konfliktit ja ryhmäkohtaiset intressit voidaan dialogin kautta torjua.