"Yliopisto on esimerkillisen persoonaton, muodollisiin ja hierarkisiin asemiin ja toimenkuviin perustuva ja rationaaalinen byrokratia, joka näyttöineen ja strategioineen harjoittaa metodistista tekohurskautta."

Olen aina luullut, että runoilijat ja laulujen sanoittajat osaavat sanoa sanottavansa kauniisti. Mutta että myös tieteellisen työn tekijä pystyy siihen. Ei se nyt ihan uutta ole - mutta ei jokapäiväistäkään.

Tuo alun sanoma on lainattu kasvatustieteen professori Anja Heikkiseltä Tampereen ylipiston tiede- ja kulttuurilehdestä. Luulenpa muistavani Anjan omankin opiskeluni alkuajoilta. Ajalta, jolloin oltiin nuoria, kokemattomia ja ymmärtämättömiä. Anjalla oli jo silloin jotain sanottavaa.

Lainaten joskus isoveljelleni sanottua kiitosta totean Anjan kirjoituksesta, että taidatko sen selvemmin sanoa. Taikka kyllä sen varmaan voisi eräiltä osiltaan sivistyssanoista suomentaa. Mutta selkeä ajatus siitä ei muuttuisi.

Totta kai Anja kirjoittaa omasta työympäristöstään eli yliopistosta. Hän puhuu sydämestä ihmisen tärkeimpänä elimenä, vaikka aivot onkin (yliopistossa) julistettu tajunnallisten toimintojen tukikohdaksi. Siellä monen sydän sydän saattaa vuottaa verta näennäisen työn ja tulosvaateiden takia. Joidenkin sydämet ovat voineet palaa karrelle tai ovat peräti kadonneet tuottavuuskoneiston rattaisssa.

Ei ole oikein lohduttaa Anjaa ja muuta yliopiston älykästä porukkaa sillä, että ette ole ainoita samoissa kohtaloissa kulkevia. Ei ole oikein lohduttaa itseäänkään sillä, että samanlaista näyttää olevan muuallakin kuin omassa ympäristössä.

Taas viime aikoina olen saanut pohtia itseäni ja käyttäytymistäni. Yksin ja osin myös yhdessä muiden kanssa. Mistä paha olo johtuu? Miksi koen asiat juuri omaksumallani tavalla? Miten pitäisi muuttua tai mitä pitäisi muuttaa?

Itselleni olen vastannut, että tarvitsen edelleenkin valmiutta kantaa myös sosiaalista vastuuta. En voi antaa periksi, vaikka se tuokin toisenlaisia ongelmia. Parempi on kuitenkin elää itsensä kanssa sopusoinnussa.

En osaa sanoa mitään uutta ja avartavaa Jokelan koulun tapahtumista. Mutta sitä toivon, että tässä maassa alettaisiin ymmärtää, miten paljon täällä on pahaa oloa. Sitä ei poisteta metallinpaljastimilla tai muulla lisätyllä kontrollilla. Siihen tarvitaan Anjan joululahjaksikin toivomaa sydäntä.

Pahan olon poistamiseen tarvitaan sydämen ohella alati kasvavaa voimaa jaksaa toimia yhteisöllisyyden ja kokonaisuuksien puolesta. Siihen tarvitaan muodollisten ja arvovalta-asemien murtamista. Siihen tarvitaan tunnetta ja todellista toimintaa, jossa rakenteet eivät ole ensisijaisia.

Tätä kaikkea tarvitaan erityisesti julkishallinnossa. Olimmepa siellä työssä tai kansalaisten valitsemina päättäjinä. Tekohurskautta on liian monessa paikassa.